LUIN KOLME KIRJAA
Luin talvella kolme kirjaa. Ensimmäinen oli Laura Kolben ja Samu Nyströmin Helsinki 1918 Pääkaupunki ja sota, toinen kirja oli Olli Korjuksen Kuusi kuolemaantuomittua ja kolmas Teemu Keskisarjan teos Viipuri 1918. Kuten minulla usein on tapana luen samaa aihetta käsitteleviä teoksia yhtä aikaa. Näin saa usein paremman ja herkullisemman kuvan asioista ja niiden taustoista. Yhteistä näille teoksille oli vuoden 1918 Suomen sisällissota, jota myös luokkasodaksi usein sanotaan. Etukäteenhän oli jo selvillä, että punaiset tulevat häviämään tämän sodan. Tämä näkyy varsin selkeästi näistä kirjoista. Mutta on selvää, että paljon on vielä selvittämättä noista tapahtumista. Varsinkin valkoisten punaisiin lasten, naisten kuin miestenkin kohdistama raaka kohtelu vaatisi paljon tarkempaa tutkintaa.
Ensimmäinen kirja Laura Kolben ja Samu Nyströmin Helsinki 1918 ei oikeastaan sisältänyt minulle mitään uutta. Saksalaisethan Helsingin valloittivat punaisilta - ei siinä valkoisilla suomalaisilla ollut paljon sanomista. Edes yhteistyö saksalaisten ja valkoisten kanssa ei toiminut. Saksalaiset torjuivat sen. Helsinkiä vallattaessa saksalaisia kuoli monin verroin enemmän kuin valkoisia suomalaisia. Mitään yhteistoimintaa tai koordinointia taisteluissa ei ollut. Taisteluiden laannuttua saksalaiset kutsuivat Helsinkiä "pohjoisimmaksi saksalaiseksi pääkaupungiksi". Suomalaisten into saada saksalainen prinssi ja maan muuttaminen kuningaskunnaksi oli mielipuolinen. Onneksi Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan.
Kirjan kuvitusta. Saksalaiset Päävartion edessä.
Loppujen lopuksi Mannerheim otti kaiken kunnian ja teki voitonparaatin Helsingissä. Se tiedetään, että Mannerheimillä oli vahvoja antipatioita saksalaisia kohtaan. Tämä johtui siitä, että hän taisteli venäjän keisarillisissa joukoissa saksalaisia vastaan ensimmäisessä maailmansodassa ennen Venäjän vallankumousta. Hänellä oli suuri helpotus, että saksalaiset joutuivat lähtemään maisemista. Näistä asioista ei kirjassa juuri kerrota.
Juhani Aho muotoili punaisen Helsingin kukistuttua 13. huhtikuuta ennustuksellisesti: "Tämä ei ole voitto vaan tappio - kaikkien, koko Suomen. Voitto veljessodassa ei ole voitto, jossa voittaja voi seppelöidä itsensä. Jos liputtaisin, liputtaisin puolitangossa".
Toiseksi otan Teemu Keskisarjan kirjan Viipuri 1918. Tässäkään kirjassa minulla ei ollut paljoa uutta. Teemu Keskisarja kirjoittaa aika jännää tekstiä. Kirja on kuin kaunokirjallisuutta, vaikka kertookin suurin piirtein tositapahtumista. Mannerheimilla ei ollut paljoakaan osuutta Viipurin valloituksessa. Pääosa ottivat valkoiset "kenraalit", jotka usein olivat Venäjän entisen keisarillisen armeija upseereita. Heillä oli hyvä sotakokemus ja taito ja he toimivat usein täysin Mannerheimin käskyjen vastaisesti, mistä Mannerheim oli välistä raivoissaan. Näillä venäläisen armeijan upseereilla oli tietenkin kahnausta Saksasta tulleiden jääkäreiden kanssa, mikä oli aivan luonnollista, koska heillä oli tunnevihaa saksalaisia kohtaan jouduttuaan taistelemaan heitä vastaan ensimmäisessä maailmansodassa.
Viipurin vallattuaan valkoiset ryhtyivät juopottelemaan jopa siinä määrin, että ampuivat jopa omiaan. Siinä ohessa meni hieno säveltäjämme Toivo Kuula. Kirjasta suora lainaus: "Kun Alma-vaimo tuli kyselemään Toivoa seuraavana aamuna, sotilas vastasi hänelle Seurahuoneen portaissa: "Yksi Kuula ammuttiin täällä viimeyönä". On tulkinnanvaraista, kuoliko Toivo Kuula väkevien aatteiden vai väkevien juomien vuoksi. "Se oli vain juoppoutta", totesi Mannerheim, joka päätyi Seurahuoneelle remuamisen aikana, muttei mennyt sisään tahrimaan arvoaan."
Kirjan kuvitusta. Punaisten joukkoteloituspaikka Viipurissa.
Suora lainaus kirjasta: "Hävinneiden punaisten kohtelu oli armotonta. Brittiläinen Suomen historian tuntia Anthony F. Upton kutsui Viipurin tapahtumia "rotuvainoksi". Sana on osuva. Tavoite ei ollut pelkästään punikkien apureiden rankaisu vaan myös kaikenmoisen venäläisyyden hävitys. Pikkupiirteenä rotuvainoon kuului heti 29. huhtikuuta käsky poistaa Viipurista kaikki kyrilliset kyltit ja kilvet."
Kolmas kirja Olli Korjuksen Kuusi kuolemaantuomittua on mielestäni ehdottomasti näistä mielenkiintoisin. Kirja kertoo paitsi kuudesta kuolemaantuomitusta myös varsin seikkaperäisesti vuoden 1918 tapahtumista eri puolella Suomea. Ihmisten kokemukset ovat vahvasti esillä kirjassa. Kirjan suunta on poikkeava. Kun yleensä kirjoitetaan vuoden 1918 sisällissodasta kirjoitetaan tapahtumat valkoisten kannalta ylhäältä alaspäin. Tässä kirjassa Olli Korjus kirjoittaa kuitenkin ikään kuin alhaalta ylös päin. Hän kirjoittaa hävinneiden punaisten tapahtumista ja tunnelmista. Se on minusta poikkeuksellisen ansiokasta. Valkoisten puolella paitsi Venäjän armeijan upseereita, Saksan armeijaa, Saksassa koulutettuja jääkäreitä osallistui myös runsaasti ruotsalaisia ammattisotilaita, upseereita johtamassa sotilasoperaatioita. Oli selvää, että kouluttamattomilla punaisilla ei ollut mitään mahdollisuutta selviytyä.
Luin kirjaa suurella mielenkiinnolla. Suora lainaus kirjasta: "Tampereen valtaus oli paitsi suurin taistelu Pohjoismaissa, se oli myös suurin verilöyly Pohjoismaissa, arvioi Heikki Ylikangas. Punaisten Tampereen kokonaistappioista oli Ylikankaan arvioiden mukaan yli puolet teloitettuja - joista suurin osa kuitenkin kirjattiin kaatuneiksi. Hänen mukaansa punaisten tappiot Tampereella olivat noin 2 000. Valtausvaiheessa hurjistuneet valkoiset joukot ampuivat summittaisesti lähes kaikkea liikkuvaa, esimerkiksi punakaartin kolme sairaalaa tuhottiin potilaineen. Tähän Mannerheimin 25. helmikuuta 1918 antama "ammutaan paikalla" -julistus antoi laillisen perusteen. Sen mukaan antautumiset otetaan vastaan "harkinnan mukaan". Sananmuoto oli tietenkin tarkkaan harkittu, kysymyksessähän oli ammattilaisen laatima julistus. Kuuluisimpia teloituspaikkoja Tampereella oli aseman makasiinit, joissa ammuttiin ilmeisesti satoja venäläisiä ja virolaisia, sotilaita ja siviilejä." Halu kokeilla "miltä tuntuu ampua ihmistä" oli monen surman takana. Se oli uusi, kiihottava ja ainutlaatuinen kokemus.
Mannerheim ei ollut suomalainen. Hän ei ollut myöskään ruotsalainen, vaikka olikin ruotsalaista sukujuurta. Ennen kaikkea hän oli venäläinen sotilas, palvelihan hän venäjän armeijaa yli 30 vuotta. Hänen isänmaansa oli Suur-Venäjä, joka vallankumouksessa 1917 hävisi. Keisari Nikolai II muotokuva oli hänen huoneensa seinällä hänen kuolemaansa asti. Mannerheim ei arvostanut Suomen itsenäisyyttä sinänsä vaan välillisesti, bolshevikkien vastavoimana. Käydessään sotaa Suomen punaisia vastaan hän ennen kaikkea kävi sotaa Venäjän bolshevikkeja vastaan, jotka hän halusi tuhota. Vielä muistelmissaan hän valitti tämän suuren mission epäonnistumista.
Usein valkoisten kostotoimet olivat mielivaltaisia. Punaisia tapettiin ilman minkäänlaisia todisteita tai toimenpiteitä. Siinä ohessa ammuttiin jopa lapsia ja naisia. Huomattava ero on siinä, että punaiset eivät tappaneet naisia, mutta valkoiset tappoivat surutta myös naisia, vaikka useinkaan näillä ei ollut mitään tekemistä koko sodan kanssa. Murhattiin punaisten vaimoja, sairaanhoitajia, kokkeja ym. Kostonhimo valkoisilla oli raakaa ja kylmää. Ikä ei suojellut hävinneen puolen lapsia. Voittajat teloittivat yli 60, todennäköisesti paljon enemmän punaista lasta. Lisäksi 1 500 joutui vankileireille, joissa osa virui kuukausia ennen minkäänlaisia oikeuskäsittelyä. Osa kuoli leireillä nälkään ja tauteihin. Valtiorikosoikeudenkäynteihin päätyi yli 1 000 alaikäistä lasta.
Valkoisten teloittama punaisten lapsi. Huomaa kädet ristissä!
Nobelkirjailijamme Ilmari iki Kianto oli valkoisen terrorin näkyvimpiä lietsojia. Hän ei tiennyt muuta keinoa kuin leikkaukset, joissa "koko kommunismin mätäpaise" leikattaisiin irti säälittä yhteiskuntaruumiista. Keskisuomalainen - lehdessä 12. huhtikuuta Ilmari Kianto kommentoi asiaa: "Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa maalitauluksi joku prosentti vihollisten toisestakin sukupuolesta - siten siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin? Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan - susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat? Pyövelin kirves on nyt kerta kaikkiaan pantu Suomen kansan käteen." Esimerkiksi Mannerheimilla oli suurin piirtein sama käsitys kuin Kiannolla Suomessa luonnehtiessaan venäjän vallankumouksellisia naisia muistelmissaan "porttoloiden irtolaisnaisiksi". Valkoisilla oli ohje; tavattaessa punaisia naisia, joilla oli housut jalassa eikä hame heidät oli tapettava välittömästi. Näin meneteltiinkin. Heidät tapettiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Punaiset naiset yrittivät välttää murhat vaihtamalla hameet päälle niin nopeasti kuin saivat aikaiseksi.
Punakaartilaiset naiset Hennalassa vankileirissä tiesivät varman kohtalonsa.
"Roskaväestä" haluttiin päästä eroon tappamalla. Kuolemantuomioon riitti pelkkä kotikunnan suojeluskunnalta tullut kirje. Läheskään aina kuolemaan tuomitut eivät olleet syypäitä murhiin ja vastaaviin, joista heitä syytettiin. Usein riitti, että oli vain väärässä paikassa väärään aikaan tai vihamies halusi päästä eroon. Teloituksen jatkuivat pitkään sotatoimien loputtua. Vankileireillä punaisia tapettiin usein ilman minkäänlaisia oikeudenkäyntejä. Heitä myös pahoinpideltiin, usein hakattiin kuoliaiksi, naisia raiskattiin. Nälkään ja sairauksiin kuoli suuri määrä punaisia vankileireillä olleita myös naisia ja lapsia. Nälkään ja sairauksiin näännyttäminen vankileireillä oli yksi väkivallan muoto. Hävinneitä esiteltiin jopa virallisesti "roskaväeksi". Termiä voidaan hyvin käyttää: se kuvaa ennen kaikkea termin käyttäjiä, ei sen kohdetta. Suomen väkilukuun suhteutettuna vankileirejä ja vankeja oli enemmän, kuin myöhemmin esim. Stalinin "vankileirien saaristossa". Itse asiassa on sanottu, että nämä vankileirit olivat suomalaisten vientituote, jota myöhemmin Stalin ja Hitler käyttivät esimerkkeinään.
Punaisia naisia ja lapsia vankileirillä.
Kirkko suhtautui punaisiin todella karsaasti. Keisari on Jumalan valtuuttama. Kansanvalta, demokratia, jossa kansa hallitsee, on syvästi Jumalan ilmoituksen vastainen, demoninen järjestelmä. Kirkko on teokraattinen, ei demokraattinen laitos. Käytännössä se johti kirkon ensin keisarinvallan ja sitten kesällä 1918 kuningasvallan kannattajaksi. Kaikki väkivaltaan syyllistyneet punaiset miehet ja kaikki aseelliset naiset on teloitettava. Saksalaisten vangeiksi jääneet punaiset tuli lähettää loppuiäkseen Saksaan pakkotöihin. Punaisia ei saanut haudata kirkkomaahan vaan hautausmaiden ulkopuolelle rikollisten tavoin.
Vankeja käytettiin lääketieteellisiin tarkoituksiin. Pääkallojen saaminen talteen ilman varmennuslaukausta piti varmistaa, siksi tutkijoiden piti itse olla teloituspaikalla. Dosentti Yrjö Kajava oli suomalaisen rotuopin suuri nimi, antropologian professori, joka metsästi pääkalloja antropometrisia mittauksia varten. Hänen suuri ideansa oli todistaa suomalaisten mongolisuus myytiksi ja tutkia suomalaisen ja germaanisen rodun välistä sukulaisuutta. Suomalaiset lääkärit ja tutkijat olivat kansainvälisen muodin eturintamassa. Näihin tarkoituksiin teloitetuilta leikattiin usein päät, keitettiin lihat irti ja tehtiin mielipuolisia mittauksia kalloista, joita sitten saksalaiset jatkoivat toisen maailmansodan aikana. Hautajaisissa usein ihmeteltiin punaisten teloitettujen päättömiä ruumiita.
Vangin käyttäytyminen ja ulkomuoto vaikuttivat tuomareihin ja heidän päätöksiinsä. Viaton ulkomuoto ja käytös voi johtaa tuomariston vapauttavaan päätökseen. Toisaalta "Kaikkein röyhkeimpiä koko vankileirillä" tai "Viattomasta naamastaan huolimatta näkyy olevan kypsä ankarimpaan rangaistukseen" merkitsivät varmaa kuolemaa. Välistä kuulustelut olivat aggressiivisia. Vankeja pahoinpideltiin usein kuulusteluissa.
Kirjassa on pyritty myös tutkimaan, miltä tuntuu saada kuulla kuolemantuomiostaan ja elää ennen tappoa. "Saattoi olla, että uhrit olivat vähiten jännittyneitä. Useimmat olivat tuossa vaiheessa lamautuneet ja alistuneet kohtaloonsa. Heitä piti pystyssä ihmisarvon viimeinen ripe ja tovereiden äänetön läsnä oleva tuki. Joukkokuolema helpottaa kuoleman yksilöllistä kohtaamista". Kirjassa pyrittiin myös tutkimaan teloittajien tuntoja ja ominaisuuksia. Molemmista aiheista on kuitenkin lähdemateriaalia niin vähän, että käsittely jää pakostakin hyvin ohueksi, kuten kirjassakin todetaan. Jonkinlaista taustaa antaa kuitenkin se, että Helsingin normaalilyseon oppilaat olivat hyvin näkyvästi esillä Suomenlinnan teloituksissa.
Valtionhoitajana 1918 toiminut saksalaismielinen tuleva presidenttimme Pehr Evind Svinhufvud sisällissodan jälkeen armahti 30. lokakuuta 1918 kaikki enintään neljän vuoden tuomion saaneet punaiset. Armahdus ei koskenut punaisten johtajia eikä murhista epäiltyjä. Myöhemmin 7. joulukuuta hän sääti asetuksen, joka vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin tai muihin sotarikoksiin osallisina olleet valkoiset. Punaisia tämä ei koskenut. Tämä valkoiset vapauttaminen kaikesta vastuusta on mielestäni täysin laiton toimenpide varsinkin murhiin osallistuneille ja osoitti tuon ajan henkeä.
Kirja siis kertoo kuudesta kuolemaan tuomitusta ja heidän taustoistaan. Kirjan kuusi kuolemaan tuomittua ovat kotoisin eri puolilta Suomea. Taustoiltaan he ovat erilaisia. Ennestään he eivät tunteneet toisiaan. Kukaan heistä ei tunnustanut syyllistyneensä siihen rikokseen, josta heidät tuomittiin. He pitivät itseään käskynalaisina sotilaina, eivät rikollisina. Todellisuudessa istunnot olivat valtiorikosoikeuksissa olleet liukuhihnamaisia pikatuomioita ennemmin syyllisyyden vahvistamiseksi kuin totuuden selvittämiseksi. Tätähän oli syyttäjille teroitettukin. Syyskuun 6. päivän aamuna 1918 heidät marssitettiin Suomenlinnan Kustaanmiekan valleille. Heidät ammuttiin. He maksoivat valkoisten kostotoiminnan kovimman hinnan. Kellään heistä ei ollut rikollista taustaa. Heidän jälkeensä jäi viisi leskeä ja yksitoista lasta.
Kirjan kuvitusta: Suomenlinnassa kuollutta vankia kannetaan lauttarantaan, josta ruumiit kuljetettiin haudattaviksi Santahaminaan.
Jälkiepisodi:
Suomen Rahapajan julkaisema satavuotiaan Suomen juhlaraha on herättänyt hämmennystä. Kolikon tunnuspuolella kuvataan punavankien teloittamista. Viralliset saatesanat ovat: "Juhlarahan tunnuspuoli muistuttaa vuonna 1918 kansalaisia koetelleesta sisällissodasta, josta Suomi selvisi". Kolikon teema on siis tämä kansalaissota. Tämä on herättänyt varsin runsasta polemiikkia. On esitetty mielipiteitä puolesta ja vastaan. Teloitetut punaiset kuvataan "voitetuksi vaikeuksiksi", vaikka kyseessähän on selvästi ihmisistä eikä vaikeuksista. Siinä kuvataan selvästi joukkomurhaa.
Jopa kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo toivoo, että juhlaraha vedetään pois. Kristillisten kansanedustaja Päivi Räsänen pitää kolikkoa "täydellisenä rimanalituksena".
Kolikkoa on vaadittu vedettäväksi pois "on vedettävän pois nämä järkyttävät ja sopimattomat juhlarahat". On suunniteltava uusi juhlaraha, joka ei kuvaa joukkomurhaa. Kolikon on suunnitellut Ilkka Suppanen ja kolikko kuuluu Suomi 100 -ohjelmaan . Kolikon myynti on aloitettu 4. toukokuuta, jos ei ole vedetty pois.
Toisaalta on esitetty myös puoltavia kannanottoja. "Miksi Suomen sisällissodan voittajien on sadankin vuoden jälkeen vaikea hyväksyä, että valkoisten voiton jälkeen teloitettiin tuhansia punaisia ilman kunnollista tutkintaa ja kymmeniätuhansia näännytettiin nälkään ja tauteihin vankileireillä vain kun naama ei miellyttänyt porvareita? Vieläkään ei olla valmiita avoimeen debattiin asiasta, puhumattakaan sotarikosten myöntämisestä." Tai "Koska isien rikokset pitäisi lakaista maton alle kun omatunto vaivaa. Toinen oleellinen on myytti demokraattisen Suomen puolustamisesta, vaikka valkoiset olivat vain vaihtamassa tsaaria saksalaiseen kuninkaaseen. Sitä on helpompi puolustaa kuin naapurin ärsyttävän tyypin summittaista teloittamista väittämällä sitä punikiksi."
Oma huomioni on se, että jos juhlaraha vedetään pois tulee siitä arvokas keräilyharvinaisuus. Ne, jotka ehtivät saada juhlarahan käsiinsä voivat saada siitä harvinaisen kolikon, joka tulevaisuudessa kasvattaa arvoaan suunnattomasti. Oma mielipiteeni on, että juhlaraha pitäisi voida julkaista, koska se on suunniteltu ja suunnittelijansa näkemys asioista. Rahan kuva perustuu valokuvaan, joka on otettu joukkoteloituksesta Tammisaaren lähistöllä 1918. Toisaalta on väitetty jopa, että kuva on lavastusta. Vaikea hahmottaa, mikä on totuus aivan kuten moni muukin asia tuolta ajalta. Vielä paljon on aihetta tutkia tuota mielivallan , kostonhimon, laittomuuksien, julmuuksien aikaa ja tapahtumia. Tästä Suomen historian häpeätahrasta on puhuttu aivan liian vähän. Siitä on pyritty luomaan jonkinmoinen sankaritarusto. Se on pyritty vaientamaan kokonaan. Emme saa unohtaa!
