LUIN KAKSI KIRJAA
Luin tässä vähän aikaa sitten kaksi kirjaa. Ensimmäinen oli Tomi Astikaisen kirja Miten elää ilman rahaa ja toinen Jukka Tarkan Venäjän vieressä Suomen turvallisuusilmasto 1990 - 2012. Astikaisen kirja kertoo varsin mielenkiintoisesta kokeilusta yrittää elää kokonaan ilman rahaa. Nuorena miehenä hän päätti kokeilla pystyykö ihminen elämään kokonaan ilman rahankäyttöä nyky-yhteiskunnassa. Kyllä hän pystyi. Eräitä huomioita tämä kuitenkin herätti mielessäni. Astikainen on hyvin koulutettu, nuori ja hyväkuntoinen, valkoihoinen, erittäin sosiaalinen ja älykäs ihminen. Entäpä jos ihmisellä ei ole näitä ominaisuuksia? Jos ihminen on vanha, huonokuntoinen tai kouluttamaton, sosiaalikyvytön tai hänen älykkyytensä ja "hoksottimensa" eivät ole kovin korkeata luokkaa. En usko, että pärjääminen ilman rahaa toimisi noin helposti nykyajassa. Silti kirjassa on muutamia hyviä ajatuksia, joita kannatan lämpimästi. Esimerkiksi ruoan dyykkaaminen kauppojen roskiksista on ehdottoman kannattava ajatus vaikka en ole sitä itse koskaan kokeillutkaan. Itse asiassa mielestäni kaupoissa vielä syötävissä olevan ruoan heittäminen roskiin tai tuhoaminen käyttökelvottomaksi on rikollista. Minusta se pitäisi jättää erikseen kerättäviin astioihin, joista nälkäiset voisivat kerätä sen itselleen ilmaiseksi. Maailmassa heitetään ihan käyttökelvollista ruokaa suuret määrät tuhottavaksi. Lisäksi ns. "downshiftaaminen" on mielestäni ihan kannatettavaa. Nykyään Tomi Astikainen ei elä enää ilman rahaa.
Toinen kirja oli Jukka Tarkan kirjoittama Venäjän vieressä Suomen turvallisuusilmasto 1990 - 2012. Kirja on jatkoa kirjalle Karhun kainalossa. Paljoakaan uutta kirja ei tarjonnut minulle. Kirja käsittelee lähinnä kolmen presidentin aikakautta Suomen politiikan sisäisessä kähminnässä. Presidentit ovat Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari ja hyvin vähäisesti Tarja Halonen ja hänen kautensa. Kirja osoittaa millaisia presidenttimme olivat Jukka Tarkan mukaan. Mauno Koivisto oli manipuloija, joka pimeästi ja ovelasti osasi käyttää silloisia politiikkojamme asioiden ajamisessa haluamaansa suuntaan. Manipuloiminen, asian vierestä puhuminen, asioiden pimittäminen ja salailu ja erilaisten lehmänkauppojen tekeminen oli yleistä. Kansalta salattiin asioita varsin yleisesti. Politiikkoja asetettiin vastakkain asioiden eteenpäin viemiseksi.
Martti Ahtisaari oli myös varsin ovela ja taitava kähmijä. Tosin hän oli enemmänkin itsenäinen määräilijä, joka usein ylhäältä päin määräsi, miten Suomen poliitikot pelasivat toisiaan vastaan. Kaikenlainen kieroilu, valehteleminen ja varsinkin salailu kansalta oli yleistä. Hänen toimintansa kohdistui enemmänkin ulkopolitiikkaan kuin sisäpolitiikkaan. Hänen kohdalleen osui ns. "kahden tuolin kriisi". Kun muita maita EU:ssa edustivat yleensä pääministerit, Suomea piti edustaa myös presidentti. Suomelle piti kattaa kaksi lautasta, kun presidentti Ahtisaari itsepäisesti halusi olla mukana. Hänen valtakaudellaan kuitenkin presidentin valtaa kavennettiin ja sitä jatkettiin sitten Tarja Halosen kaudella.
Tarja Halosta ja hänen aikakauttaan käsitellään kirjassa varsin vähän. Hän kuului tavallaan niin sanotusti tavalliseen tuulipukukansaan. Presidentin valtaa kavennettiin edelleen hänen kaudellaan. Nykyäänhän presidentti Sauli Niinistö on pelkkä kulissi, jonka ehdotukselle transpondereiden käytöstä sotilaskoneissa Itämeren yllä lähinnä naureskeltiin Natossa - ihan kuten olin ennustanutkin.
Muu poliittinen toiminta tuona aikakautena oli varsin värikästä kansan selän takana. Salailu, kähmintä, kieroilu, peittäminen, asian vierestä puhuminen, suoranainen valehteleminen, ja asioiden pimittäminen oli ihan tavallista poliittista toimintaa. Tehtiin lehmänkauppoja, kaikki pettivät kaikkia, kansalta salattiin asioita ja myös toisilta päättäjiltä, varsinkin vastakkaisen kannan edustajilta. Minkäänlaisesta demokratiasta ei ollut tietoakaan. Sanottiin, että tämä on maan tapa. Eivätpä ole asiat muuttuneet mitenkään tähän päivään mennessä.
Suurimpia näiden temppujen harrastajia ja kieroilijoita kirjassa olivat Esko Aho, Erkki Liikanen, Harri Holkeri, Paavo Lipponen, Iiro Viinanen, Pertti Salolainen, Rafael Paasio, alivaltiosihteeri Blomberg, Raimo Sailas, Heikki Haavisto, Jyri Häkämies, Paavo Väyrynen, jne.
Kirjan kuvaamana ajanjaksona Suomi liittyi ensin ETA:aan, sitten EY:hyn ja edelleen EU:hun. Tämäkin prosessi toimitettiin varsin salakähmäisesti. Näillä päätöksillä Suomi on joutunut tähän nykyiseen taloudellisesti kurjaan tilaan. Suomi on EU:ssa luokan paras mallioppilas, jolle naureskellaan säälivästi selän takana ja joka on tällä hetkellä surkeassa tilassa.
Ajanjaksoon kuuluu myös Suojelupoliisin eli SUPO:n alennustila. Tarkkaan en tiedä, onko tämä alennustila ollut ikuista, kuten oletan, mutta Alpo Rusin tapaus osoittaa täyttä ammattitaidottomuutta ja piittaamattomuutta. Alpo Rusia syytettiin vakoilusta DDR:n hyväksi, mutta henkilöstä erehdyttiin totaalisesti. Erehdystä ei julkistettu heti vaan pidettiin pimennossa, koska kyseessä oli SUPO:n maine. Näin Pilattiin Alpo Rusin poliittinen ura ja paljon muuta. Tämä ei osoita kovin korkeaa ammattitaitoa. Ns. Tiitisen listaa ei ole vieläkään julkaistu. Panee epäilemään jonkinmoista vahvaa poliittista kähmintää.
Suomessa harjoitetaan ja on aina harjoitettu muutenkin kaksinaismoralismia. Vakoilu ja yhteydet USA:han ja länteen ovat hyväksyttäviä, mutta ei Neuvostoliittoon, DDR:ään tai nykyään Venäjään. Ne ovat rangaistavia tekoja. Anneli Jäättenmäen tapaus osoitti tämän selvästi hänen kerrottuaan Paavo Lipposen ilmoitetusta Suomen tuesta USA:lle sen hyökättyä Irakiin. Monet USA:n liittolaisetkaan eivät olleet sitä tehneet, mutta Suomi teki sen Paavo Lipposen suulla presidentti Bushille. Tämä piti olla salaista tietoa, mutta Jäätteenmäki kertoi sen vahingossa julki. Tästä hän sai kärsiä menettämällä pääministerin viran. Itse uskon, että suurin osa Suomen kansasta ei olisi hyväksynyt tällaista ilmoitusta. Itse en ole koskaan hyväksynyt USA:n hyökkäyksiä Irakiin tai muihinkaan valtioihin.
Jukka Tarkka on niitä sotahulluja, jotka ovat ajamassa Suomea Natoon hinnalla millä hyvänsä. Kirjassaan hän esittää mielipiteenään, että Suomen kansalta on turha kysyä asiasta mielipidettä. Kansa on hänen mielestään niin tyhmää, että ainoastaan päättäjillä on oikeus päättää Natoon liittymisestä. Kaikkien mielipidetiedustelujen mukaan suurin osa Suomen kansasta on kuitenkin Natoon liittymistä vastaan. Jukka Tarkan mielipide on siis kaikkien demokratiasääntöjen vastainen.
Jukka Tarkka ei osaa ajatella, mitä Natoon liittyminen merkitsisi Suomelle. Puolustuskustannukset nousisivat. Tässä nykyisessä taloustilanteessa se olisi katastrofaalista. Mutta vielä hirveämpää on Suomen turvallisuuden vaarantaminen. Jos olisimme Natossa konfliktin sattuessa jonkun Natomaan ja Venäjän välillä olisimme ehdottomasti ensimmäisenä tulilinjalla. Suomi olisi ikään kuin eteentyönnetty tukikohta ja Venäjän toiseksi suurinta kaupunkia Pietaria lähellä, joten olisimme ensimmäisenä jyrättävissä puolin jos toisinkin. Koko ajatus on kauhistuttava. Jo nykyinen kansalta salattu toiminta yhteistyöstä Naton kanssa ja kaikenlaiset sopimukset vaarantavat Suomen turvallisuuden. Olemme kaikkien asejärjestelmien tähtäimessä. Puolueettomuus on ainoa Suomen järkevä turva. Meidän on pidettävä vain huoli siitä, että minkään vieraan vallan aseet tai joukot eivät astu Suomen maaperälle eikä minkäänlaisia vieraiden valtioiden tai yhtymien sotaharjoituksia järjestetä maaperällämme tai emme osallistu niihin. On täydellisen vaarallista muodostaa Suomesta eteentyönnettyä tukikohtaa. Hyvät välit kaikkien naapureiden kanssa on paras turvallisuuden tae.
Kirjan loppupuolella Jukka Tarkka esittää ajatuksen Ahvenanmaan militarisoimisesta. Se on kaikkien kansainvälisten sopimusten vastaista ja rikkomista. Vuonna 1921 tehtiin Genevessä kansainvälinen sopimus, jonka mukaan Ahvenanmaa on demilitarisoitu vyöhyke. Tämän ovat Kansainliitto ja YK aikoinaan vahvistaneet. Jukka Tarkka haluaa rikkoa tämän sopimuksen yksipuolisesti.
Kirja osoittaa suurta asennevammaa ja kirjoittajan suurta vihaa, tyhmyyttä ja tietämättömyyttä nykyistä Venäjää kohtaan, suurta tietämättömyyttä Neuvostoliiton ja Venäjän historiasta. Hänellä on täysin vääristynyt käsitys asioista. Taitaa olla aika yleistä suomalaisilla politiikoilla. Jos minä olisin venäläinen poliitikko en uskoisi sanaakaan mitä suomalainen poliitikko sanoisi, en uskoisi kyllä sanaakaan! Niihin ei voi luottaa kumpaankaan - siis suomalaiseen poliitikkoon eikä hänen sanaansa!
Aikaisemmin olen mm. kirjoittanut kirjoista:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti